Sweet as!

Terveisiä lentokentältä!

Täällä sitä taas ollaan, samassa paikasta mistä aloitin 5 viikkoa sitten. Lento lähtee kuuden tunnin päästä ja piti yrittää nukkua mutta ei väsytä. Kiva kattoo tota kaveria tossa vieressä kun se nukkuu niin sikeen näköisesti... 

No, loppupohdinnan aika. Ensteks kuitenkin kerron teille Christchurchista. Kaikki sanoi, että ääh, se on ihan tyhmä paikka eikä siellä oo mitään tekemistä tai nähtävää. Mun täytyy olla taas ihan eri mieltä. Hyvin sain aikaa kulutettua ihan vaan ihmettelemällä. Täällähän siis tapahtui aika massiivinen maanjäristys loppuvuodesta 2010 ja uudestaan helmikuussa 2011. Täytyy kyllä myöntää, ettei mulla ollut oikein mitään tietoa niistä maanjäristyksistä enkä niillä siis ollut mitenkään vaivannut päätäni. Mutta kun tulin tänne ja näin ton keskustan niin huh huh! Sehän oli ihan matalana ja paikka näyttää ihan sotatantereelta. Joka paikassa on raksaa ja aitaa ja varoituskylttejä ja puoliksi romahtaneita (ja purettuja) taloja. Mua kauheesti kiehtoi kierrellä ja katsella niitä, mut jotenkin tuli huono omatunto kun oon niin kiinnostunut toisten hädästä.  Helmikuun järistyksessä kuoli noin 180 ihmistä ja tosi suuri osa niistä oli nuoria, nuorimmat parin kuukauden ikäisiä ja meikäläisen ikäisiä oli paljon kanssa. Kaduilla oli edelleen valokuvia, kukkia ja muistokirjoituksia. Vuosipäivä tosin oli 22.2. että se ehkä vähän selittää. Samoin mua ihmetytti, että miten ne on nyt vasta purkamassa niitä taloja vaikka aikaa on kulunut jo pari vuotta, mutta toisaalta, niillähän on koko keskusta rakennettavana. Ja varmaan aika paljon muuallakin. Itku oli herkässä kun katseli ympärilleen. En onneks kerinnyt yhteen näyttelyyn, ties mitä siitä olis tullut kun jo yhden pelkän kirjan selailu sai kyyneleet silmiin. Tuntui muuten kuin paikalliset jotenkin pidättäis henkeään täällä, oli vähän semmonen aavekaupunkimainen tunnelma. Ihankun täällä odotettais, että koska taas. Toivottavasti ei koskaan...

 Ulkoilmaostari oli rakennettu hauskasti käyttämällä noita koppeja.

On täällä muutakin. Botanic Garden oli kiva, samoin yks museo (ilmainen!) jossa oli oma Antarktis-näyttelynsä. Ainiin. Mä muuten eksyin!! Tää on tapahtunut kerran aikaisemmin, Kroatian Zagrebissa lähdettiin aivan päinvastaiseen suuntaan kun minne olis pitänyt. Nyt kävi sama kun oltiin lähdössä hostellilta keskustaan. Mä kartanlukijana sanoin että mennään tonne! Kun oltiin vähän matkaa kävelty niin joku kaivo kännykkänsä esiin ja suunnisti meidät oikeeseen suuntaan, eli siihen päinvastaiseen kuin mihin mä olin menossa. Mutta se oli oikeestaan hostellin vika kun ne piirsi hostellin karttaan väärälle puolelle katua. Sama hostellin henkilökunta neuvoi myös lentokenttäbussin pysäkin väärin. Bussin mentyä ohi ja taksissa istuessa mietin että aina, aina tarkista kaikki itse!! 

No mutta siihen eksymiseen. Kuvittele itses labyrinttiin, josta pitää suunnistaa ulos kartan avulla. Paitsi että se onkin Muuttuva Labyrintti jonka jälkeen kartta on hyödytön. Niinkuin sanoin, niin joka paikassa oli aitoja ja teitä suljettuina, jolloin luonnollisesti munkin kävelyreitti muuttui. Välillä kävelin pari metriä, katoin karttaa ja käännyin takaisin. Kävelin taas pari metriä, katoin karttaa ja käännyin taas eri suuntaan. Yks pariskunta vielä kysyi multa tietä johonkin, ei olis kysynyt jos olis vähän aikaa seurannut mun puuhastelua. Mutta taisin kuitenkin neuvoa ne ihan oikeeseen suuntaan! Jee. Mun piti tosiaan suunnistaa puistoon piknikille ja noin 30 min myöhemmin kaverit soitti, että ollaan ooteltu sua täällä jo 20 minsaa, missä oot. Enkä mä edes löytänyt itteäni kartalta :D Lopulta kuitenkin löysin perille ja näinpähän paljon maisemia siinä kävellessä... Nää kaverit vielä sanoi hostellille mennessä että Noora, näytäs meille nyt tie perille. En suostu uskomaan, että se olis ollut minkäänlaista kettuilua :P

Mutta nyt oon lentokentällä ja on aikaa analysoida mun retkeä. Ensinnäkin, matkustin Stray-bussilla. Se on hop on, hop off-bussi, kuljettaja toimii samalla oppaana. Muuten homma toimi ihan kivasti, paitsi että aina odoteltiin jotain. Yhden kuskin kanssa ei odoteltu, kun se oli vesipyssyn kanssa vastassa jos oli myöhässä. Toinen kuski laittoi syömään kuivaa Weetabixia jos sattui olemaan viimeinen bussissa. Kuljettajat oli siis tosi hauskoja tyyppejä ja ne kerto hyviä juttuja. Yks tosin ei tiennyt mistään mitään.

Jos jossain paikassa halus viettää pidemmän aikaa ja tarkoituksena olis hypätä sitten seuraavaan bussiin niin sepäs ei käynytkään ihan niin helposti. Waiting list kävi jokaiselle tutuksi, koska täällä on nyt niin paljon matkustajia, että ne bussit on ihan täynnä. Jos jäät pois bussista, johon sulle on varattu paikka niin ei oo takuita että pääset seuraavan bussin kyytiin. Tää systeemi ei mun kohdalla onnistunut ollenkaan, koska mun aikataulu oli niin tiukka. En halua missata lentoa sen takia, etten pääse bussin kyytiin ajoissa.

Mun aikataulu oli tosiaan vähän liian kiree. 5 viikkoa silkkaa matkustamista alkoi jo vähän väsyttämään... Melkein joka päivä istuin bussissa, mikä oli sinällään ihan kivaa, mutta se jatkuva lähteminen ja saapuminen ja pakkaaminen alkoi olemaan aika raskasta. Mä luulin, että tää 5 viikkoa olis riittänyt kun Strayn sivuilta luin, että hienoimmissa kohteissa oli pakollisia parin yön pysähdyksiä, joten ne varmistaa että kaikki paikat tulee koluttua. No näinhän mä kaikki mitä pitikin mutta olis ollut kiva jäädä johonkin pidemmäksikin aikaa. Wellington oli  semmoinen paikka. Mutta se oli niin kiva, ettei pari lisäpäivää olis kuitenkaan riittänyt vaan siellä pitäis olla pari kuukautta. Ehkä vielä joskus... Franz Josef oli toinen paikka missä olisin mielellään ollut pidempään ja Christchurchiin haluaisin päästä myöhemmin katsomaan miten täällä ollaan edetty uudelleenrakentamisen kanssa. Muuten tää maa on nyt nähty.

Muut reissaajat oli suurimmaks osaks kivoja ja oli hauska seurata porukan käyttäytymistä. Että miten esimerkiks ryhmät muodostuu tämmösellä matkalla. Joillakin oli omat ryhmänsä jo valmiiks, niinkun yhdellä ruotsalaisporukalla. Nimesin ne kolmosiks, koska siellä oli kolme poikaa, jotka ei menny mihinkään ilman toisiaan. Niitten kanssa oli sitten pariskunta, jonka naispuoliskon en nähnyt koskaan puhuvan kenellekään muulle kun miehelleen. Sitten oli pari hollantilaista, jotka puhu omaa kieltään jatkuvasti porukassa, jossa on muun maalaisia. Mun mielestä se vaan on tosi epäkohteliasta. Sitten oli yks tyttö Pohjois-Amerikasta. Voi jeesus että siinä on kovaääninen nainen. Jatkuvasti piti pitää jotain showta ja puhua hirveen kovalla äänellä. Sain kuitenkin reissun parhaat naurut tän tytön ansiosta. Se oli kanssa laskuvarjohyppäämässä ja sen video sieltä oli ehkä maailman parasta viihdettä. Se puhu kun oltiin lentokoneessa, se puhu kun oltiin hyppäämässä ulos koneesta, se puhu vapaapudotuksen aikana, se puhui kun vaan leijuttiin ilmassa. Mutta mikä parasta, koska se puhui, niin ilmaa pääsi sen suuhun vapaapudotuksen aikana. Kuvitelkaa naurava hevonen ja sen ikenet. Siltä tän pimun naama näytti ja mä meinasin pissata housuuni kun nauroin sille niin kovasti :D Että jotain iloa oli siitäkin. Niin ja sitten tutustuin yhteen poikaan Manchesterista. Vähän aikaa juteltiin niin kävi ilmi, että se on syntynyt samassa sairaalassa missä mä olin aikoinaan työharjoittelussa :D Pieni on maailma...

Porukka sanoi, että ollaan niinkuin yhtä perhettä ja matkan edetessä mä tajusin, mitä se tarkoitti. Sukuaanhan ei voi valita eikä voinut täälläkään, niitten kanssa oltiin kaveria, jotka oli samassa bussissa yhtään pidempään. Tapasin tosi mukavia ihmisiä, mutta huokaisin helpotuksesta kun pääsin jatkamaan matkaa ilman tiettyjä tyyppejä. Omaa aikaa aloin myös arvostamaan ihan eri tavalla, samoin omaa tilaa. Nyt kun meen takas Ausseihin niin aion kyllä asettua muutamaksi kuukaudeksi aloilleni ja etsiä asunnon jossa on oma huone. Hassua muuten sanoa, että takas Ausseihin, yleensähän reissun jälkeen mennään takas kotiin. Mutta mä aion sen pesän perustaa nyt johonkin Brissyn kulmille niin siitä tulee toivottavasti vähäks aikaa mun koti. 

Nyt koitan saada vähäks aikaa unta kuulaan. Ainiin, kiitos edellisen postauksen kommenttivyörystä, on aina ilo kokea, että ihmisiä kiinnostaa lukea näitä mun juttuja. 

Noora