Mummulle

Muistan, kun neljävuotiaana kiipesin mummolassa puuhun, enkä meinannut päästä sieltä alas. Muistan, kun mummun talossa pääsi juoksemaan ympyrää, ensin eteisestä olkkariin, olkkarista makuuhuoneeseen, josta keittiöön ja keittiöstä taas eteiseen. Olohuoneen kurvissa lennettiin aina kyljelleen, kun lattia oli ahkerasta kulutuksesta liukas. Siinä juostessa ohimennen sekotettiin mummon nypläystyöt ja vedeltiin kutomakoneella pari uutta kerrosta tekeillä olevaan neuleeseen (siinä koneessa ei onneks tainnut kovin usein olla lankoja kiinni). Keittiön kohdalla napattiin mikrokuvusta (miks aina siinä mikrokuvussa??) maailman parhaita poppareita kourallinen ja sitten jatkettiin taas eteiseen. Yökylässä ollessa aina tapeltiin, kuka saa pikkutyynyn. 

Muistan, kun löydettiin siskon kanssa eteisestä kaakaojauhepurkki, jossa oli jotain kukan siemeniä. Varmaan ensimmäistä kertaa saatiin kukkia kasvamaan, kun työnnettiin niitä siemeniä mummun kukkapenkkiin. Ja mummu ihmetteli, että miten siellä sen kukkapenkissä kasvaa tollasia kukkia kun se ei niitä oo sinne istuttanut. Mahtaakohan se vieläkään tietää... 

Mummu teki maailman parasta kanakastiketta, jonka salaista ainesosaa en vieläkään tiedä. Tyhjillä lankarullilla oli jostain syystä hirveen kiva leikkiä. Saunaan mennessä oli ihana haistella kellarin tuoksua. Mulle tulee vieläkin mummula mieleen kun meen johonkin pyöräkellariin. Kun mummu sai kulkupelikseen Eslan, piti meidän lastenkin päästä kokeilemaan. Serkkupoika kokeili niin rohkeesti, että pääsi terveyskeskukseen paikattavaksi. 

Sitten tuli muutto veteraanitaloon. Siellä oli uima-allas, jossa sai riekkua tuntikaupalla, kun naapurin mummotkin antoi saunavuoronsa meille. Aina sunnuntaisin kylään mennessä odotti kulhot täynnä Marianneja, Omareja, Eukalyptuskarkkeja, Ranskanpastilleja... Meillä oli myös omat pellekuvioiset nimikkomukit, josta juotiin kaakaota. Mummulta lähtiessä ei muuten koskaan kolottanut karkkihammasta.

Koulun taksvärkkipäivät kulutettiin mummun mattoja hakatessa ja lattioita pestessä. Illalla katseltiin mummun vanhoja valokuvia ("Toi on kuollut. Toi on kuollut. Tuokin on kuollut...") ja telkkarista Jari Sillanpäätä tai E.T.-elokuvaa ("Liittyykö se elokuva jotenkin ET-lehteen?").

Vuodet kului ja mummu alkoi vähän höpsähtämään. Pikkuhiljaa vointi heikkeni; omat jalat ei enää kantanut ja puheestakin alkoi olla vaikea saada selvää. Jos niissä puheissa yleensäkään mitään järkeä oli. Mummu makasi lopulta pitkään terveyskeskuksen vuodeosastolla ja oli sydäntäsärkevää seurata, kuinka oma rakas mummu alkoi ajautua pois. Eihän se ole enää kunnon elämää (varsinkaan meidän mummun!), jos ei kunnolla tunnista vierailijoita eikä omin voimin jaksa kääntää kylkeä, kun ennen on ollut niin reipas ja täysjärkinen ihminen.

Tänään mummu nukkui pois, 96-vuotiaana. Vaikka järki sanoo, että oli hyvä kun mummu pääsi vihdoin täältä pois, niin itkusta ei meinaa tulla loppua. Olihan se mun oma rakas mummu. Se tyyppi, jolle ei (melkein) koskaan tarvinnut suuttua ja joka ei (melkein) koskaan suuttunut mulle. Se, jonka neulomat tumput mulla on Australissa saakka mukana. Se, jolta olen perinyt tiettyjä luonteenpiirteitäni. Se, jota oon aina ihaillut Lotta Svärd-järjestössä toimimisensa takia.

Oon miettinyt paljon täällä ollessani, että mitä jos se mummu lähtee nyt, kun ite oon toisella puolella maailmaa. Ja niinhän siinä sitten kävi. Olin tänään töissä, kun viimeksi ajattelin mummua. Olin syöttämässä yhtä asukasta, kun mietin, että kun meen takasin kotiin, niin osaan ainakin syöttää mummua kunnolla. Oonhan mä harjoitellut täällä niin paljon. Samalla mietin, että meidän mummullekin pitäis saada panhuilu-musiikkia kuunneltavaksi, kun se oli niin kivan kuulosta. Ja että sen maitoa pitää paksuntaa kunnolla, että mummun lempijuomaa saa sitten edes lusikoida suuhun, jos juominen ei enää onnistu. Mua harmittaa ihan hirveästi, että oon nyt niin kaukana. Mutta lohduttavaa on se, että mun ajatukset oli mummulassa samoihin aikoihin, kun mummu nukahti viimeisen kerran.

Nuku rauhassa, mummu.    

<3:lla Noora