Kotimatkalla osa 3: Alice Springs & Uluru

Palya! (Se on että terve, kiitos, anteeksi jne yhdellä abokielistä)

Niin tosiaan, Aussijannun kanssa sovittiin treffit ja kun nähtiin niin se sano, että tuu, mulla on suunnitelma! Ja sitten se vei mut ajelulle semmosille vuoristoteille. Se oli siis samanlaista serpentiinitietä kun vuoristoissa nyt yleensä on. Nää tiet on autointoilijoitten suosiossa, kun siellä pääsee leikkimään rallikuskia. Vähän jännitti, kun oon tuntenu tyypin päivän ja pitäis luottaa sen ajotaitoihin mutkaisilla pikkuteillä eikä muuten ajettu kovin hiljaa. No hyvin se veti, on kuulemma ”muutaman” kerran harjotellu niin se muistaa ne mutkat unissaankin. Meidän uusi ystävyys joutui vähän koetukselle kun mä en rallikuskimaan asukkaana ja autokauppiaan tyttärenä tiennyt, että sen kiesi on The Auto miljoonalla heppavoimalla ja kaikkienhan se merkki ja malli pitäis tunnistaa. Ihan hienon värinen auto se oli kyllä ja piti kivaa ääntä :D No mut, tie vei semmoselle mäennyppylälle, mistä näki hienosti koko Adelaiden ja sitten taas mentiin alas ja ajeltiin viinitilojen ohi ja päädyttiin johonkin pikku kylään lounaalle. Ja kaikki tämä vaan noin 30 kilsan päässä kaupungin keskustasta. Viehättävää, ettenkö sanoisi.

Automatkan varrelta

Nojuu, sitten tuli aika lentää leuhauttaa Alice Springsiin, eli keskelle Australiaa. Mulla oli tiedossa kolmen päivän ja kahden yön reissu Ulurulle ja sinne kulmille. Varasin semmosen ryhmäreissun, vaikka Fraserin kauhunhetket tulikin kirkuen mieleen. Mutta nyt osui tosi hyvä porukka ja olin niiiin innoissani siitä reissusta kun olin tavannu niitä muita tyyppejä jotka lähtee reissulle kanssa ja tajusin, että hei nehän on tosi fiksuja ja mukavia. Torstai-aamuna oli lähtö aamulla kello 6 ja siitä lähdettiin ajelemaan kohti Ulurua. Vaatimattomat neljä ja puolisataa kilsaa. Keskellä Aussilaa ei tosiaan mikään oo lähellä. Mua vähän jännitti, että oonko kyllästyny näkemään kaikkee hienoo ja aiheuttaako se kivi mitään ihastuksen huokauksia. Huoli oli turha, koska se kivi oli ihan mieletön! Mä en oikeen tiedä, mikä siinä oli niin hienoa, mutta sitä olis voinut katsella vaikka kuinka kauan.

Uluru sijaitsee Kata Tjutan luonnonpuistossa, joka on yksi Unescon maailmanperintökohteista. Mikä on aika harvinaista, on se, että se kuuluu sille listalle kahdesta syystä: luonnonkauneutensa ja kulttuurinsa vuoksi. Tää luonnonpuisto on aboriginaalien maalla ja johtoportaassa onkin enemmän aboja kun jotain muita puistoihmisiä. Uluru on äärimmäisen pyhä paikka alkuperäiskansalle ja kun sitä kiveä kiersi, niin tuli vastaan kylttejä, että valokuvaaminen kielletty tästä ja tästä alkaen. Ulurun päälle pääsee kiipeämään, mutta se on äärimmäisen epäkunnioittavaa käytöstä aboriginaaleja kohtaan. Kivelle kiipeämistä ei suositella monesta syystä. Ensikskin se, että kivi on pyhä ja polku mitä turistit käyttää, on sama, mitä ne alkuperäisasukkaatkin käytti. Toiseks, kun turistit tulee abojen maille, eli tässä tapauksessa tohon luonnonpuistoon, ne ihmiset pitää meitä osana niiden perhettä. Jos ja kun joku putoaa tai saa sydärin ja kuolee, se saa nää alkuperäisasukkaat todella surullisiksi. Kolmas syy on, että siellä ylhäällä ei tietenkään oo vessaa ja jos siellä huipulla tekee tarpeensa, niin kaikki sonta valuu sadeveden mukana vesialtaisiin, mistä kärsii eläimet.

Joka vuosi 10% turisteista edelleen kiipeää sinne kivelle ja mä en voi käsittää miksi! Tai siis nykyajan ihmisillähän on ihmeellinen tarve olla huipulla kaikessa ja kiivetä joka paikkaan ja olla paras ja mahtava jne. Jos vaivautuu niinkin kauas kuin Australian Ulurulle, vois myös keskittyä siihen kulttuuriin ja ymmärtää, että mikä on turistille tosi hienoo ja ainutlaatuista, voi olla alkuperäisasukkaalle todella loukkaavaa. Mä en katsois hyvällä ketään, joka kehuis kiivenneensä sille kivelle. Suuri kysymys onkin, milloin se kiipeäminen kielletään kokonaan. Nythän sitä vaan ei suositella, mutta sakkoja siitä ei saa (paitsi silloin kun se reitti on sateen tai tuulen takia suljettu. Mikä on muuten melko usein.). Turismi on tärkeää tällä alueella ja yks syy miksi sitä ei suljeta on juurikin turismi ja pelko sen vähentymisestä.

Kalliomaalauksia. Näitä maalauksia pystyy lukemaan kuin karttaa jos vaan tietää miten niitä kuvia tulkitaan. Nää renkaat tarkoittaa vettä. Jos ne renkaat on spiraalin muotoisia niin siellä on virtaavaa vettä.

Me siis tyydyttiin kiertämään sitä kiveä ja kuuntelemaan tarinoita ja katsomaan kalliomaalauksia. Uluru ei muuten ole vuori, vaan kivi, joka on vuosien saatossa muodostunut kun hiekka ja muut pikkuainekset on puristunut kasaan. Tiesitkö, että Uluru on kuin jäävuori; suurin osa siitä kivestä on maan alla ja sitä jatkuu 6 kilsaa maan pinnan alapuolella. Kuus kilsaa!! Kun oltiin kierretty ja ihasteltu kiveä monelta kantilta, alkoi olla auringonlaskun aika. Ajeltiin yhdelle näköalapaikalle odottamaan auringonlaskua ja juomaan kuoharia. Paikalle oli muuten tullut meidän lisäksi pari muutakin turistia :D Kuvat selittää, miksi sadat tuhannet ihmiset käy vuosittain sitä katsomassa.

Uluru ilta-auringossa...

...ja auringon noustessa

Auringonlaskun jälkeen ajeltiin meidän leiripaikalle, missä odotti kengurubolognese, nuotio, tähtitaivas ja swagit. Mä en tiiä mitä noi on suomeks, mutta puhun nyt semmosista makuupusseista, minne kömmittiin jos halusi nukkua taivasalla. Oltiin tosi onnekkaita sään suhteen koska toisin kuin mä kuvittelin, aamulla satoi vettä ja oli sairaan kylmä (siellä aavikolla ja kesällä vielä!!) mutta iltaa kohden taivas kirkastui, ja nukkumaan mennessä saatiin katsella ihan mielettömän hienoa tähtitaivasta. Ei siitä kauaa ehtinyt nauttimaan ennen kun tuli uni, mutta noin hienoa tähtitaivasta en oo kuuna päivänä nähnyt.

Aamulla oli herätys aamuneljältä, että päästään katsomaan auringonnousua ja päästään heti aamusta kävelylle (Kun opas sanoi toisena iltana, että noustaan taas ajoissa aamulla, että päästään kävelylle niin yks poika sanoi, että niin siis unissakävelylle. Mä nauran sille vieläkin). Toi aamuneljän herätys ei edes tunnu pahalta, koska se on ennemmin keskellä yötä ja me ollaan jo ylhäällä ennen kuin kukko edes pieraisee. Ulurun vieressä on Kata Tjuta-niminen vuoristo, joka on yhtä lailla pyhä niin kuin Ulurukin. Tää taas on selkeesti vuoristo, vaikka molemmat onkin syntynyt yhdestä toisesta vuoristosta miljoonia vuosia sitten. Kata Tjutaan tutustuminen on siis meidän kakkospäivän ohjelma. Aika jännä juttu, että nää kivet on ihan vierekkäin ja Kata Tjuta on vielä paljon isompi kuin Uluru, mutta silti kaikki aina vaan tietää Ulurun. Syy on ilmeisesti median ja sen, että Ulurun seinämistä voi ”lukea” paljon enemmän taruja. Hieno oli tää vuoristokin. Heitettiin semmonen 7 kilsan lenkki, opiskeltiin geologiaa ja syötiin keksejä. Toi paikka on muuten semmonen, että sinne ei saa lähteä aamuyhdentoista jälkeen ja se on suljettu aina, kun lämpötila nousee yli 36 asteen. Lämpöuupumus on noilla kulmilla se kaikkein suurin uhka ja veden juonnin tärkeydestä ei voinut muistuttaa liikaa.

Illalla ajeltiin meidän seuraavaan leiripaikkaan. Tällä kertaa Kings Kanyonin huudeille. Tänä yönä ei tullu nukuttua ihan yhtä hyvin, koska näin just ennen nukkumaan menoa vessan kulmalla skorpionin... Arvatkaa sainko sätkyn joka kerran kun joku hipas mun ihoa kun olin pussissani sisällä. Yöllä vielä herättiin kun vesipisaroita alkoi tippumaan naamalle ja piti kömpiä telttaan jatkamaan unia. Aamuneljältä pirteinä ylös ja lenkille. Kolmantena ja viimeisenä päivänä siis heitettiin kuuden kilsan lenkki Kings Kanyonilla, elikkäs kiivettiin kanjonin seinämää pitkin ylös (sen nimi muuten on Heart Attack Hill, wonder why ;) sitten käveltiin kanjonin reunaa pitkin toiseen päähän, mentiin vähän matkaa alaspäin Garden of Edeniin, tultiin takas ylös ja käveltiin kanjonin toista reunaa takas ja sitten alas. Mitähän tosta paikasta nyt sanois. Huikee? Upee? Mahtava? Kun oltiin puuskutettu se mäki ylös niin päästiin ihastelemaan maisemia, oppimaan eri kasveja, opittiin taas lisää geologiaa ja kuunneltiin tarinoita miten nää paikat on saanut nimensä. Tän reissun jälkeen käytiin vielä lounaalla ja ruvettiin ajelemaan takasin Aliceen.

Todiste siitä, että miljoonia vuosia sitten keskellä Australiaa oli meri.

Garden of Eden

Mitä jäi mieleen tästä reissusta? Mä en rehellisesti sanottuna kunnolla tienny mitä muuta me mennään kattomaan kun sitä Ulurua, enkä olis uskonut, että tuolla on noin paljon hienoja paikkoja, upeita tarinoita, kulttuuria, geologiaa ja eläimiä. Noiden kivikasojen keskellä oli ihmeellisen hiljaista ja rauhallista ja jotenkin epätodellista. Retki oli ihan huippu; opas oli asiansa osaava ja aiheesta todella kiinnostunut, ryhmä oli tosi kiva (sain mm. kutsun Itävaltaan), tähtitaivaan alla nukkuminen oli mahtavaa ja kolmeen päivään oli laitettu paljon aktiviteettia, muttei kuitenkaan liikaa. Niin ja kukaan ei ryypänny tolla reissulla ja ryhmähenki toimi hienosti. 

Opin taas paljon lisää aboriginaaleista ja oli kiva nähdä ja kuulla missä ne esim. on terottanut keihäänkärkiään. Se, miten ne eli luonnosta, on jotenkin jännää. Niillä on semmosia periaatteita, että otetaan vaan se mitä tarvitaan ja loput jätetään muille tai annetaan kasvaa. Abot ei omistanut maata, minkä takia ne ei sotineet keskenänsä ja muutenkin ne oli rauhaisaa sakkia. Homma on vähän erilainen nyt. Alice Springsissä asuu paljon aboja, eikä ne oo kovin rauhaa rakastavia. Monelta eri ihmiseltä kuulin, että illalla siellä kaduilla ei saa kulkea yksin, koska se on ihan oikeesti vaarallista. Yks tyttö kertoi aamulla, että ihan viime viikkoina on sattunu raiskauksia, joissa uhrina on reissaavia tyttöjä, näistä ilmeisesti ollaan aika hys hys. Muutenkin nää tyypit nykyään ottaa valtiolta rahat, mutta ei tee mitään ansaitakseen niitä. Rahat menee viinaan ja tupakkaan ja senhän nyt tietää mitä siitä seuraa. Lapsille opetetaan pienestä pitäen, että koulussa ei tarvii käydä, koska rahaa tulee myöhemmin muutenkin. Että annetaan niitten valkonaamojen tehdä työt ja maksaa verot. Ei toki kaikki, en oo varma kuinka suuri osa alkuperäiskansasta käyttäytyy näin, enkä jaksa nyt alkaa guuglettelemaan.

Alice Springs itsessään on aika tylsä kaupunki, ei täällä juurikaan mitään oo. Kun tulin tänne viime viikolla kävin katsomassa Royal Flying Doctor Servicen tiloja. Mun LP:ssä kehuttiin kuinka informatiivinen ja mielenkiintoinen se on ja menin sinne ihan innoissani. Se reissu oli aika turha, koska siellä kerrottiin enemmän niistä lentokoneista ja radioista ja mua olis kiinnostanu enemmän se lääkinnällinen puoli. Oli se silti aika mielenkiintonen, siellä mm. kerrottiin, että joka minuutti ne lentskarilääkärit tai -hoitsut saa keikan. Outbackissa sairaalassa makaaminen muuten maksaa 300 dollaria tunnilta, näin ainakin meidän opas sanoi ja se sai porukan huolehtimaan veden juonnista :D Se museo tai mikä lie ei kyllä ollut mun maksaman $8 arvoinen, mutta toivottavasti ainakin osa siitä rahasta menee ton palvelun tuottamiseen. Nää lentokoneet nousee ilmaan nimittäin mm. rahalahjoitusten ansiosta.

Käytiin muuten eilen tarkastamassa Alicen yöelämä. Ei oo kovin villiä. Noin puolet meidän reissuporukasta lähti yhdessä syömään ja juomaan ja meidän mukaan lähti kolme norjalaista, jotka oli noin kuuskymppisiä. Ne oli tosi mukavia! Ja ne tarjos meille kuoharia ja olutta, mutta se olikin sen pariskunnan (se kolmas tyyppi oli tän naisen sisko) miehen kuuskymppispäivä. Kuulostaa muuten hauskalta kun laulaa Paljon onnea vaan noin viidellä eri kielellä :D Yhdentoista aikaan raahauduttiin takas hostellille ja painuttiin nukkumaan, ei vaan jaksa bilettää kun on noussut ihan liian aikaisin kolmena päivänä putkeen... Tän päivän aikana oon sanonu heipat niille, joille en sanonut heippaa jo eilen illalla, syönyt pannareita, nukkunut päikkäreitä ja lukenut kirjaa. Niin ja kirjottanu tätä hemmetin blogia. Kulutan joka postaukseen yllättävän monta tuntia, että toivottavasti joku sitten edes lukee. Ulkona on 39 astetta lämmintä ja mä voisin lillutella uima-altaassa tän näpyttelyn sijaan. Huomenna starttaa juna kohti Darwinia ja mun ensimmäistä sohvasurffauspaikkaani. Oon ihan superinnoissani tosta junareissusta! Selkä ei tosin tykkää jatkuvasta istumisesta ja vielä enemmän innoissani oonkin Bangkokista ja hierontapöydästä. Meinasin, että istun omissa ajatuksissani koko 24 tuntia matkalla läpi Ei Minkään, mutta yks hollantilaispoika tuleekin mun kanssa samalla junalla niin ei taida kirjan lukemisesta tulla mitään kun on juttukaveri tiedossa.

Vihdoin sain napattua kuvan dingosta!

Pitkä suora.

Villi kameli! Siellä on kuulemma villihevosiakin, mutta mä en nähnyt yhtään. Mutta mikä mulle tulee mieleen, on kun Tiitu hoilas meidän taannoisella road tripillä Vieläkö oooon villiheeevosiaaa. Meinaan joka kerta kuolla nauruun kun mulle tulee se mieleen ja se on aika usein. Ja sanokaa mua hulluks, jos toi ei oikeesti tapahtunut vaan oon vaan keksinyt sen oman pääni sisässä :D

Noora

Kotimatkalla osa 2: Great Ocean Road

Terkut Adelaidesta! Päästiin tänne hienosti ja ehjin nahoin. 

Perjantaina siis startattiin auto Melbournessa. Mua vähän kuumotti, koska sain taas kunnian olla se ensimmäinen kuski. Me oltiin varattu navigaattori, mutta sitä ei sitten jostain syystä oltukaan muistettu siellä paikassa missä me autonvuokraus hoidettiin. No, ei muuta kun paperikartat esiin! Mua jännitti ihan sairaasti, koska Melbourne on noh, melko iso kaupunki ratikoineen ja hoop-turn:eineen ja meidän autossa oli vielä manuaalivaihteet :D Ei kuitenkaan ajettu harhaan kun kerran kaupungista ulos ajaessa ja siitä sitten päästiin Great Ocean Roadille. Jos joku ei vielä tiedä, niin GOR on yks Australian suosituimmista turisti”nähtävyyksistä”, kaksjapuolisataa kilsaa pitkä tienpätkä, joka suurimmaks osaks kiemurtelee meren rannalla. Tie rakennettiin ensimmäisessä maailmansodassa kuolleiden sotilaiden muistoksi. Maisemat on komeet. Kato vaikka!

Se hemmetin hoop turn. Näin estetään ratikkakiskoilla seisominen risteyksissä. Ei muuten onneks osunu meidän reitille :)

 Bells Beach on kuuluisa surffiranta.

 Välillä meinas tulla paha olo noilla teillä mutkitellessa. 

Joo, tonne autoon mahtuu neljä ihmistä (joista yks on 190cm pitkä) ja niitten tavarat.

 The Twelve Apostles. Tää on ehkä koko reitin suosituin nähtävyys. Noita pölkkyjä ei tosin oo kahtatoista, niiden määrä riippuu laskijasta itsestään. Mä taisin nähdä 7.

London Bridge. Toi oli ennen kiinni mantereessa, mutta joskus 90-luvulla luonnon oma silta romahti ja jätti pari turistia jumiin sen hetkiselle maailman uusimmalle saarelle. Ihme kyllä kukaan ei loukkaantunut.

Matka kesti perjantaista sunnuntaihin, viimenen yö vietettiin Grampiansin luonnonpuistossa. Harmi vaan kun meillä ei ollut aikaa lähteä bushwalkille siellä, mutta autolla pääsi kuitenkin aika monelle näköalapaikalle. Meidän road trip päättyi Adeleideen, josta meille sanottiin, että ei se oo kauheen iso kaupunki ja että siellä on helppo ajaa. Sanotaanko nyt näin, että päästiin perille ja auto oli ehjä kun se palautettiin, mutta ei se kyllä ihan helppoa ollut. Huokaistiin Martinan kanssa helpotuksesta kun luovutettiin avaimet Europcarin henkilökunnalle :D Martinasta tuli muuten mieleeni, että mä saatoin sen just pari tuntia sitten lentokenttäbussiin. Aika haikeeta, kun sanottiin ”Nähdään ens vuonna” sen ”Nähdään ens viikolla” sijaan. No, semmosta se on. Mulla on onneks monta tyyppiä odottamassa kotonakin! Aina välillä sen unohdan, että mähän voitan joka tapauksessa: lähden ystävien luota, mutta mulla on ystävät odottamassa myös kotona :)

 Elukka, jonka englanninkielistä nimeä en vieläkään muista! Ja kun nyt rupesin miettimään, niin en oo kyllä varma sen suomenkielisestäkään nimestä...

 Miten sä vietät perjantai-illan? ;)

Mulla on vielä tää päivä aikaa hengailla Adelaidessa, kunnes huomenaamuna lähtee lento kohti Red Centreä, aika jännää! Tavattiin yhdessä hostellissa Adelaidessa asuva aussijannu ja se sano, että heitä viestillä kun oon Adelaidessa niin se tulee näyttämään paikkoja. Samana iltana kirosin sille sitä, kun aussit vaan puhuu, että nähdään ens viikolla mut ne ei oikeesti tarkota sitä. Rupes naurattaan ihan törkeesti, kun tajusin, että sehän saattokin olla vaan kohtelias ja siks sano, että nähään Adelaidessa. No, meillä on treffit tossa parin tunnin päästä :D

Nää pari kuvaa on toistaiseks ainoot, jotka oon ottanut Adelaidessa :D 

Alla vielä pari kuvaa Melbournen vankilasta (aika karua), hieno polkupyörä ja me ennen stand uppia.

Sori, olis paljon enemmän kerrottavaa, mutta kun en jaksa! Pakko lähteä aamu-unille.

Noora

Kotimatkalla osa 1: Melbourne

Viime lauantaina karistin Queenslandin pölyt (ja helteen) kannoiltani ja lensin Melbourneen, Victorian osavaltioon. Mulle vielä lentopäivän aamuna kerrottiin ystävällisesti, että Melbournessa on kylmä. Enhän mä sitä uskonu ennen kun itse sen koin. Kun pääsin koneesta ulos niin semmonen melko raikas ilma löi naamalle. 12 astetta ja kylmä tuuli niin ei paljon naurattanu. Aiemmin päivällä Brisbanen 32 lämpöastetta ei tuntunu enää edes kuumalta (paitsi siinä vaiheessa kun piti puolijuoksua pitäen kiitää junaan). Tää mun totuttelu Suomen ilmastoon on kestäny nyt muutaman päivän, joka päivä on satanu enemmän tai vähemmän, ollu sen 15 astetta ja kylmä ETELÄtuuli puhaltanu. Huono homma vaan, että laitoin mun kaikki paitsi yhdet pitkät housut postipaketissa Tampereelle. Oon kulkenu tyylikkäästi samoissa vaatteissa koko viikon. Muutenhan tää olis ihan hyvää treeniä kotia ajatellen, mutta kun tää mun reissu tekee vielä reilun viikon mittaisen mutkan tropiikkiin...

No okei, se siitä säätiedotuksesta. Josta nyt tuli mieleen mummun viestivihko, jossa aina käytiin läpi päivän sää, ja siitä vihosta tuli mieleen, että eka kertaa vuoteen mulle tuli käyttöä niille mummun neulomille tumpuille, joita oon kiltisti raahannu mukanani koko vuoden. Meillä oli hostellilla treffit Martinan kanssa ja ollaan kiltisti turisteiltu koko viikko. Käytiin yhdellä kävelykierroksella, jossa kerrottiin kivasti kaikki päänähtävyydet Melbournessa ja mä oon nyt vieraillu kolmessa (!!) museossa. Yks oli Melbourne Museum, tosi mielenkiintonen paikka, jossa sai paljon oppia aboista (Tiesitkö, että Ausseissa on yli 500 eri aboryhmää ja suunnilleen kaikilla oma kielensä...) ja Melbournesta (mm. Gold Rush vuonna 1851. Alkuvuodesta 1851 Victorian osavaltio irtaantui New South Walesista ja muutamaa kuukautta myöhemmin joku hoksas, että Melbournen ympäristöstä löytyy muuten paljon kultaa. Ajoitus oli aika hyvä, koska pari hetkeä aikaisemmin kaikki rahat olis valunut Sydneyhin. Seuraavan kymmenen vuoden aikana Melbournen asukasmäärä kolminkertaistui ja satama oli täynnä Ameriikasta, Kiinasta ja Euroopasta tulleita laivoja ja kullankaivajia). Samassa museossa pääsi tutustumaan myös ihmiskehoon ja -mieleen, ei varsinaisesti mitään uutta tietoa, mutta asiat tuli kivasti kerrattua eri kantilta katsottuna. Toinen museo oli ACMI, The Australian Centre for the Moving Image, jossa siis kerrottiin elokuvan historiasta, siellä oli pelejä, musiikkia, valoja ja muuta sälää. Ihan kiva muuten, mutta suurin osa leffoista joista siellä puhuttiin oli jotain Aussileffoja, joista en oo koskaan kuullutkaan. Hyvä näyttely ilmaiseks kuitenkin.

Kolmas museo oli Old Melbourne Gaol, eli vanha vankila. Siellä pääsi osallistuun semmoselle kierrokselle, missä kuljettiin vähän niinkun sen pahiksen saappaissa, miten se viedään eka putkaan, sitten oikeuteen ja sitten omaan pikku koppiinsa. Mä pelkäsin kokoajan niissä selleissä pyöriessäni, että se ovi kolahtaa lukkoon mun takana eikä kukaan kuule mua. Täällä Melbournen vankilassa on hirtetty aika paljon vankeja ja siellä kerrottiin, kuinka tarkkaan piti laskee köyden pituus ja paksuus sun muut, ettei sen hirtettävän kaulaan tuu mitään vekkejä, vaan se vaan naksauttaa niskan nätisti poikki. Siellä on myös paljon juttua Ned Kellystä, kuuluisasta ”bushrangerista” joka oli aika pahis ja joka loppujen lopuks kanssa hirtettiin. Mä luin siitä kaikki ne jutut ja mä en vieläkään oo ihan varma miks just siitä tuli niin julkkis. Se saatto ainakin tappaa yhden poliisiin ja pitää panttivankeja. Ned Kellystä on tehty elokuvia ja sen kuvia on joka paikassa ja sen pääkallo varastettiin!! Nedin luut kaivettiin syystä X ylös tossa 1970-luvulla ja kallo pistettiin talteen tohon vankilamuseoon. Yks päivä huomattiin, että se ei enää ookaan siellä, missä piti. Kalloo ei oo tähän päivään mennessä löydetty...

Mut joo, se vankila oli aika karmiva paikka, semmonen pimeä, kylmä tyrmä. Vangit ei saanut päästää ääntäkään ja aina sellistä ulos mennessä niillä piti olla maski naamalla. Nää oli semmosia vankilan ”rankaisutapoja”. Jos vahingossa vaikka vihelteli, niin siitä sai uuden rangaistuksen. Mua kyllä karmi kun kävin niissä selleissä ja niissä sai lukee sen sellin asukkaan tarinan. Että täällä se ja se tyyppi virui ja tapettiin, ja nyt ollaan sitä mieltä, ettei se edes oikeesti tehnyt sitä rikosta. Siellä oli joskus aikoinaan myös kolmevuotias poika, en muista minkä rikoksen se oli tehnyt.

Nää museot oli kivoja paikkoja pitää sadetta, mutta kun ei satanut, niin me ihailtiin katutaidetta. Melbournessa on graffiteja joka seinä täynnä. Periaatteessa niitten piirrustusten tekeminen on laitonta, mutta eipä siitä kai mitään sakkoja saa. Täällä on muutama kuja, jotka on ihan turistinähtävyyksiä. Kuvat vaihtuu viikoittain, kun uusia graffiteja ilmestyy vanhojen tilalle. Tää street art on ehkä mun lempijuttu Melbournessa, siellä on ihan oikeesti tosi hienoja kuvia!

Melbourne on myös kuuluisa kulttuuritarjonnastaan. Joka ilta pääsee johonkin kuunteleen koomikoita tai livemusiikkia. On Open Mic:iä ja bändien (joista en oo koskaan kuullutkaan) keikkoja. Mekin käytiin tossa yks ilta kuuntelemassa stanp uppia, enhän mä ihan joka vitsiä tajunnu, mutta kyllä mua silti nauratti. Vieläkin naurattaa jotkut vitsit, jotkut vähän härskimpiä kuin toiset (esim. vitsi Anne Frankin puhelinvastaajaviestistä oli aika tökerö, mutta hauska). Tänään koitettiin metsästää livemusiikkia, mutta ei sit loppujen lopuks löydetty mieluista ja päädyttiin vaan johonkin hauskaan baariin istumaan.

Tossa yks päivä käveltiin St Kildaan, kaupunginosaan, jossa on biitsi ja huvipuisto ja jossa pääsee kattomaan pingviinejä! Ajateltiin olla reippaita ja kävellä se muutama kilsa sinne, puolimatkassa jo v*tutti, koska taivaalta rupes tippumaan vettä. Eikä se riittäny, vaan lisäks piti puhaltaa Antarktikselta. Meni pari kuppia kuumaa kaakaota kun päästiin perille ja kotimatka hoidettiin taksilla. Mutta siis ne pingviinit! Ne on semmosia, jotka on liian pikkusia pärjäämään Antarktiksella, niin ne tulee tänne talvehtimaan. Ne majailee semmosen aallonmurtajan kivenkoloissa ja illalla auringonlaskun aikaan ihmiset pääsee kurkkimaan niitä. Ne on täysin villejä eläimiä, eli niihin ei saa koskee, niitä ei saa ruokkia ja kuvia ottaessa pitää ehdottomasti muistaa ottaa kamerasta salama pois. Ne oli kyllä söpöjä, siellä ne rääky koloissansa :)

Tässäpä varmaan ne tärkeimmät mun kotimatkan ensimmäisestä osiosta (oon muuten niiiin kotimatkalla jo! Melkein haluisin jo mennä kotiin. Ahdistaa kyllä jo valmiiks, koska oon onnistunu buukkaamaan koko joulukuun täyteen menoja...). Kohta nimittäin startataan auto ja lähetään kurvailemaan Great Ocean Roadille. Toivottavasti en vaan pety taas maisemiin. Tiedossa on nimittäin merta, aaltoja, rantakallioita, vesiputouksia sun muuta.