Sunnuntaipohdintoja

Mihin tää aika oikein menee?? Just oli perjantai ja nyt onkin jo sunnuntai... Mun piti kirjotella jo aikaa sitten mutta en oo oikein ehtiny, en muista koska olisin ollu koko illan kotona. Aina ollu menossa jossain. Niinku esim. viime viikolla jumppatunneilla :) 

Kaveri rupes yhden kuntosalin jäseneks ja sai samalla viiden päivän kokeilun siellä mulle. Ollaan tällä viikolla sit käyty siellä ja se on ollu ihan mielenkiintosta... Täällä on siis samat Les Millsin tunnit kun jokapaikassa muuallakin maailmassa, mutta en ees muista koska olisin käyny viimeks pumpissa tai jossain. Pumppi oli kiva, samoin bodybalance. Bodystep ei niinkään, eikä varsinkaan pilates! Se steppilautapönttöily oli niin typerää kun muistinkin. Oon kokeillu sitä joskus vuonna nakki, enkä sillon tykänny ollenkaan kun en yhtään pysyny mukana niissä koreografioissa, joten mulla oli aika paha ennakkoaavistus tästäkin tunnista. Sen meidän satayksvuotiaan mummoasukkaan sanoja lainaten "Voi veikkonen, eihän siitä mitään tule!" Muistatteko mitä kävi kun olin seinäkiipeilemässä? Meni hermot. Ja niin meni nytkin. Mun veetutuskäyrä vaan nousi nousemistaan kun yritin pyöriä sen hiton laudan päällä ja edessä ja takana ja ympärillä. No, se tunti onneks loppu ja sitten alko pilates. Koska ärsytti jo valmiiks niin ei ollu kovin hyvät lähtökohdat seuraavallekaan tunnille. Puolisen tuntia jaksoin siellä roikkua mut sit oli pakko lähtee pois! Se oli niiiiin tylsää :D Tiiänpä, mille tunneille ei tartte enää koskaan mennä. Kerroin jäbälle tästä mun kokeilusta, niin sillä tuntu olevan hauskaa. Se sanoi, että mielikuva musta nousemassa raivon vallassa ylös ja kävelemässä pois kesken pilates-session, on hauska. Ja no, naurattaa se muakin nyt jo aika paljon :D

Eilen käytiin pyörähtämässä kylillä ja näin "Barneytakin" pitkästä aikaa. Se lupas viedä meidät ens perjantaina kattomaan potkispalloa. Oon ihan superinnoissani, kivaa päästä isolle stadionille kattomaan millanen meininki siellä on. Tänään käytiin Paddingtonissa pyörimässä. Oon nähny sitä bussin ikkunasta ja se vaikutti niin kivalta kaupunginosalta, että sinne piti päästä jalkautumaan. Siellä on paljon söpöjä kahviloita ja kauppoja. Suurin osa meidän budjettiin sopimattomia, mutta sitten siellä oli kaikenmoisia second hand shoppeja kanssa. Ihana! Käytiin siellä myös kahvilla ja söin ihan huippuhyvän kana caesar-salaatin. Siellä on kanssa tosi paljon jyrkkiä mäkiä, tuli ihan mieleen San Fransisco, ei sillä että olisin koskaan San Fransiscossa käynyt... Tässä pari kuvaa, jos niistä sais jotain irti. 

Okei, noi autot vähän pilaa maisemaa, sekä myös toi, että noi talot ei edes näy tuolla taustalla... Mutta siellä on siis tommosia vanhoja puisia taloja, joissa niitä kauppoja ja kahviloita on. Salaatti oli herrrrrkullista! 

 Näyttääks toi yhtään siltä, että tossa mun takana on ihan tosi jyrkkä alamäki?

Mutta sitten siihen ihan oikeeseen asiaan. Viime aikoina, kun oon nähny nousevan tai laskeutuvan lentokoneen (niitä lentää tosta pään yli jatkuvasti...), oon tuntenu semmosen oudon muljahduksen tuolla vatsan seutuvilla (ei oo vauva!). Yleensä tykkään kattella laskeutuvia ja lähteviä koneita ja rakastan matkustaa lentokoneella, mut oon tajunnu, että nyt ne aiheuttaa mussa ihan järjetöntä ahdistusta. Lähtöahdistusta. Mun aika täällä Ausseissa vähenee päivä päivältä, enkä tiiä, oonko yhtään niin innoissani siitä.

Siis, tää maa on välillä ihan perseestä, enkä jäis tänne, vaikka saisinkin sponssatun viisumin, jos en saa tehdä töitä sillä alalla, johon mulla on koulutus ja jonkin sortin poltettakin vielä. Tää maa on yleensä kiva, mutta niin paljon en tänne halua jäädä, että tekisin työtä, jota inhoan suurimmaks osaks ajasta. Ja koska oman alan hommat täällä nyt ei oo mahdollisia, en tänne tuu jäämään. Mutta sitten, täällä on niin paljon juttuja, joita tuun kaipaamaan, että en kestä! Eikä vähiten tuu ikävä näitä ihmisiä, joihin oon tutustunu. Noin seitsemännen kerran; mä vihaan hyvästejä. Oon tutustunu niin moneen kivaan paikalliseen tai toiseen ulkomaalaiseen ja kuitenkin tiedän, että suurinta osaa niistä en koskaan enää tuu näkemään. Okei, kämppis on ehkä muuttamassa Lontooseen ens vuonna ja kutsui itsensä ja poikakaverinsa Suomeen kylään, samoin jäbä on tulossa Eurooppaan ens vuonna. Mun täkäläinen bestis on saksalainen ja Saksaanhan nyt lentää Suomesta parissa tunnissa. Mut sitten on ne kaikki muut, joita en varmaan koskaan enää nää, on tää kuitenkin aika kaukana Suomesta. 

Välillä mietin, että minkä takia mä oikein teen tätä itselleni. Että otan hatkat kotimaasta, muutan johonkin, asetun sinne ja sitten joittenkin kuukausien-vuoden päästä lähden taas. Ja jätän sen elämän sinne. Palaan Suomeen ja jonkun hetken päästä lähden taas. Semmonen pelkkä reissaaminen on eri asia, sillon kierretään ja asutaan hostelleissa tai hotelleissa ja tiedetään, että lähtö on vaikka viikon päästä. Mua taas kiehtoo paljon enemmän oikeesti asua jossain paikassa pidempään, vaikka se sit tarkoittaiskin sitä, että muille paikoille jää vähemmän aikaa. Johonkin kaupunkiin tutustuminen on vaan niin kivaa, eikä se onnistu parissa viikossa. Rakastun Brisbaneen päivä päivältä enemmän, koska täältä löytyy aina uusi paikka, josta ei vielä edellisviikolla tiennyt mitään!

Mulla on aika juureton olo, mitään maata tai kaupunkia en oo kokenut niin omakseni, että tietäisin varmuudella, että sinne haluan jäädä loppuelämäkseni. Mutta silti se joka kerta särkee sydäntä enemmän tai vähemmän, kun pitää jättää tutut kotikulmat, työpaikka (vaikka se oliskin ihan perseestä) ja kaverit. Ja kun vielä tietää, että ite mä tän itselleni teen. Että miksen vaan jää sinne kotikaupunkiin, niin ettei tarvis vähän väliä sanoo jollekin jossain hyvästejä. Kävis kerran vuoteen pakettimatkalla etelässä. Pitäis sen vakityöpaikan ja ostais kämpän. Mutta kun se ajatuskin ahdistaa niin hitosti. En oo vielä löytänyt sitä omaa paikkaani maailmassa, joten kai mä jatkan etsimistä vielä. Tää nyt kuulostaa siltä, etten tykkäis tästä, mitä nyt teen. Mutta kyllä mä tykkään. Ja viimeset muutamat vuodet on opettanut mulle, että pitää tehdä sitä mistä tykkää vielä kun ehtii/pystyy. 

Oon siis samalla innoissani paluusta Suomeen, samalla se ahdistaa ja ärsyttää. Australia on joissain asioissa niin vanhanaikanen, että mielelläni palaan maahan, jossa hommat sujuu suht hyvin (varsinkin kun on sen maan kansalainen), mutta toisaalta en millään haluais lähtee täältä vaikka vaan siks, että täällä on kivat bussikuskit. Koita nyt sitten saada joku tolkku tästä mun kirjotuksesta, en enää itekään tiedä mikä tai missä se punainen lanka oli. Mutta tämmönen kaaos on myös mun pään sisällä, joku sais tulla ja laittaa järjestykseen.

xxx
Noora