Kotimatkalla osa 3: Alice Springs & Uluru

Palya! (Se on että terve, kiitos, anteeksi jne yhdellä abokielistä)

Niin tosiaan, Aussijannun kanssa sovittiin treffit ja kun nähtiin niin se sano, että tuu, mulla on suunnitelma! Ja sitten se vei mut ajelulle semmosille vuoristoteille. Se oli siis samanlaista serpentiinitietä kun vuoristoissa nyt yleensä on. Nää tiet on autointoilijoitten suosiossa, kun siellä pääsee leikkimään rallikuskia. Vähän jännitti, kun oon tuntenu tyypin päivän ja pitäis luottaa sen ajotaitoihin mutkaisilla pikkuteillä eikä muuten ajettu kovin hiljaa. No hyvin se veti, on kuulemma ”muutaman” kerran harjotellu niin se muistaa ne mutkat unissaankin. Meidän uusi ystävyys joutui vähän koetukselle kun mä en rallikuskimaan asukkaana ja autokauppiaan tyttärenä tiennyt, että sen kiesi on The Auto miljoonalla heppavoimalla ja kaikkienhan se merkki ja malli pitäis tunnistaa. Ihan hienon värinen auto se oli kyllä ja piti kivaa ääntä :D No mut, tie vei semmoselle mäennyppylälle, mistä näki hienosti koko Adelaiden ja sitten taas mentiin alas ja ajeltiin viinitilojen ohi ja päädyttiin johonkin pikku kylään lounaalle. Ja kaikki tämä vaan noin 30 kilsan päässä kaupungin keskustasta. Viehättävää, ettenkö sanoisi.

Automatkan varrelta

Nojuu, sitten tuli aika lentää leuhauttaa Alice Springsiin, eli keskelle Australiaa. Mulla oli tiedossa kolmen päivän ja kahden yön reissu Ulurulle ja sinne kulmille. Varasin semmosen ryhmäreissun, vaikka Fraserin kauhunhetket tulikin kirkuen mieleen. Mutta nyt osui tosi hyvä porukka ja olin niiiin innoissani siitä reissusta kun olin tavannu niitä muita tyyppejä jotka lähtee reissulle kanssa ja tajusin, että hei nehän on tosi fiksuja ja mukavia. Torstai-aamuna oli lähtö aamulla kello 6 ja siitä lähdettiin ajelemaan kohti Ulurua. Vaatimattomat neljä ja puolisataa kilsaa. Keskellä Aussilaa ei tosiaan mikään oo lähellä. Mua vähän jännitti, että oonko kyllästyny näkemään kaikkee hienoo ja aiheuttaako se kivi mitään ihastuksen huokauksia. Huoli oli turha, koska se kivi oli ihan mieletön! Mä en oikeen tiedä, mikä siinä oli niin hienoa, mutta sitä olis voinut katsella vaikka kuinka kauan.

Uluru sijaitsee Kata Tjutan luonnonpuistossa, joka on yksi Unescon maailmanperintökohteista. Mikä on aika harvinaista, on se, että se kuuluu sille listalle kahdesta syystä: luonnonkauneutensa ja kulttuurinsa vuoksi. Tää luonnonpuisto on aboriginaalien maalla ja johtoportaassa onkin enemmän aboja kun jotain muita puistoihmisiä. Uluru on äärimmäisen pyhä paikka alkuperäiskansalle ja kun sitä kiveä kiersi, niin tuli vastaan kylttejä, että valokuvaaminen kielletty tästä ja tästä alkaen. Ulurun päälle pääsee kiipeämään, mutta se on äärimmäisen epäkunnioittavaa käytöstä aboriginaaleja kohtaan. Kivelle kiipeämistä ei suositella monesta syystä. Ensikskin se, että kivi on pyhä ja polku mitä turistit käyttää, on sama, mitä ne alkuperäisasukkaatkin käytti. Toiseks, kun turistit tulee abojen maille, eli tässä tapauksessa tohon luonnonpuistoon, ne ihmiset pitää meitä osana niiden perhettä. Jos ja kun joku putoaa tai saa sydärin ja kuolee, se saa nää alkuperäisasukkaat todella surullisiksi. Kolmas syy on, että siellä ylhäällä ei tietenkään oo vessaa ja jos siellä huipulla tekee tarpeensa, niin kaikki sonta valuu sadeveden mukana vesialtaisiin, mistä kärsii eläimet.

Joka vuosi 10% turisteista edelleen kiipeää sinne kivelle ja mä en voi käsittää miksi! Tai siis nykyajan ihmisillähän on ihmeellinen tarve olla huipulla kaikessa ja kiivetä joka paikkaan ja olla paras ja mahtava jne. Jos vaivautuu niinkin kauas kuin Australian Ulurulle, vois myös keskittyä siihen kulttuuriin ja ymmärtää, että mikä on turistille tosi hienoo ja ainutlaatuista, voi olla alkuperäisasukkaalle todella loukkaavaa. Mä en katsois hyvällä ketään, joka kehuis kiivenneensä sille kivelle. Suuri kysymys onkin, milloin se kiipeäminen kielletään kokonaan. Nythän sitä vaan ei suositella, mutta sakkoja siitä ei saa (paitsi silloin kun se reitti on sateen tai tuulen takia suljettu. Mikä on muuten melko usein.). Turismi on tärkeää tällä alueella ja yks syy miksi sitä ei suljeta on juurikin turismi ja pelko sen vähentymisestä.

Kalliomaalauksia. Näitä maalauksia pystyy lukemaan kuin karttaa jos vaan tietää miten niitä kuvia tulkitaan. Nää renkaat tarkoittaa vettä. Jos ne renkaat on spiraalin muotoisia niin siellä on virtaavaa vettä.

Me siis tyydyttiin kiertämään sitä kiveä ja kuuntelemaan tarinoita ja katsomaan kalliomaalauksia. Uluru ei muuten ole vuori, vaan kivi, joka on vuosien saatossa muodostunut kun hiekka ja muut pikkuainekset on puristunut kasaan. Tiesitkö, että Uluru on kuin jäävuori; suurin osa siitä kivestä on maan alla ja sitä jatkuu 6 kilsaa maan pinnan alapuolella. Kuus kilsaa!! Kun oltiin kierretty ja ihasteltu kiveä monelta kantilta, alkoi olla auringonlaskun aika. Ajeltiin yhdelle näköalapaikalle odottamaan auringonlaskua ja juomaan kuoharia. Paikalle oli muuten tullut meidän lisäksi pari muutakin turistia :D Kuvat selittää, miksi sadat tuhannet ihmiset käy vuosittain sitä katsomassa.

Uluru ilta-auringossa...

...ja auringon noustessa

Auringonlaskun jälkeen ajeltiin meidän leiripaikalle, missä odotti kengurubolognese, nuotio, tähtitaivas ja swagit. Mä en tiiä mitä noi on suomeks, mutta puhun nyt semmosista makuupusseista, minne kömmittiin jos halusi nukkua taivasalla. Oltiin tosi onnekkaita sään suhteen koska toisin kuin mä kuvittelin, aamulla satoi vettä ja oli sairaan kylmä (siellä aavikolla ja kesällä vielä!!) mutta iltaa kohden taivas kirkastui, ja nukkumaan mennessä saatiin katsella ihan mielettömän hienoa tähtitaivasta. Ei siitä kauaa ehtinyt nauttimaan ennen kun tuli uni, mutta noin hienoa tähtitaivasta en oo kuuna päivänä nähnyt.

Aamulla oli herätys aamuneljältä, että päästään katsomaan auringonnousua ja päästään heti aamusta kävelylle (Kun opas sanoi toisena iltana, että noustaan taas ajoissa aamulla, että päästään kävelylle niin yks poika sanoi, että niin siis unissakävelylle. Mä nauran sille vieläkin). Toi aamuneljän herätys ei edes tunnu pahalta, koska se on ennemmin keskellä yötä ja me ollaan jo ylhäällä ennen kuin kukko edes pieraisee. Ulurun vieressä on Kata Tjuta-niminen vuoristo, joka on yhtä lailla pyhä niin kuin Ulurukin. Tää taas on selkeesti vuoristo, vaikka molemmat onkin syntynyt yhdestä toisesta vuoristosta miljoonia vuosia sitten. Kata Tjutaan tutustuminen on siis meidän kakkospäivän ohjelma. Aika jännä juttu, että nää kivet on ihan vierekkäin ja Kata Tjuta on vielä paljon isompi kuin Uluru, mutta silti kaikki aina vaan tietää Ulurun. Syy on ilmeisesti median ja sen, että Ulurun seinämistä voi ”lukea” paljon enemmän taruja. Hieno oli tää vuoristokin. Heitettiin semmonen 7 kilsan lenkki, opiskeltiin geologiaa ja syötiin keksejä. Toi paikka on muuten semmonen, että sinne ei saa lähteä aamuyhdentoista jälkeen ja se on suljettu aina, kun lämpötila nousee yli 36 asteen. Lämpöuupumus on noilla kulmilla se kaikkein suurin uhka ja veden juonnin tärkeydestä ei voinut muistuttaa liikaa.

Illalla ajeltiin meidän seuraavaan leiripaikkaan. Tällä kertaa Kings Kanyonin huudeille. Tänä yönä ei tullu nukuttua ihan yhtä hyvin, koska näin just ennen nukkumaan menoa vessan kulmalla skorpionin... Arvatkaa sainko sätkyn joka kerran kun joku hipas mun ihoa kun olin pussissani sisällä. Yöllä vielä herättiin kun vesipisaroita alkoi tippumaan naamalle ja piti kömpiä telttaan jatkamaan unia. Aamuneljältä pirteinä ylös ja lenkille. Kolmantena ja viimeisenä päivänä siis heitettiin kuuden kilsan lenkki Kings Kanyonilla, elikkäs kiivettiin kanjonin seinämää pitkin ylös (sen nimi muuten on Heart Attack Hill, wonder why ;) sitten käveltiin kanjonin reunaa pitkin toiseen päähän, mentiin vähän matkaa alaspäin Garden of Edeniin, tultiin takas ylös ja käveltiin kanjonin toista reunaa takas ja sitten alas. Mitähän tosta paikasta nyt sanois. Huikee? Upee? Mahtava? Kun oltiin puuskutettu se mäki ylös niin päästiin ihastelemaan maisemia, oppimaan eri kasveja, opittiin taas lisää geologiaa ja kuunneltiin tarinoita miten nää paikat on saanut nimensä. Tän reissun jälkeen käytiin vielä lounaalla ja ruvettiin ajelemaan takasin Aliceen.

Todiste siitä, että miljoonia vuosia sitten keskellä Australiaa oli meri.

Garden of Eden

Mitä jäi mieleen tästä reissusta? Mä en rehellisesti sanottuna kunnolla tienny mitä muuta me mennään kattomaan kun sitä Ulurua, enkä olis uskonut, että tuolla on noin paljon hienoja paikkoja, upeita tarinoita, kulttuuria, geologiaa ja eläimiä. Noiden kivikasojen keskellä oli ihmeellisen hiljaista ja rauhallista ja jotenkin epätodellista. Retki oli ihan huippu; opas oli asiansa osaava ja aiheesta todella kiinnostunut, ryhmä oli tosi kiva (sain mm. kutsun Itävaltaan), tähtitaivaan alla nukkuminen oli mahtavaa ja kolmeen päivään oli laitettu paljon aktiviteettia, muttei kuitenkaan liikaa. Niin ja kukaan ei ryypänny tolla reissulla ja ryhmähenki toimi hienosti. 

Opin taas paljon lisää aboriginaaleista ja oli kiva nähdä ja kuulla missä ne esim. on terottanut keihäänkärkiään. Se, miten ne eli luonnosta, on jotenkin jännää. Niillä on semmosia periaatteita, että otetaan vaan se mitä tarvitaan ja loput jätetään muille tai annetaan kasvaa. Abot ei omistanut maata, minkä takia ne ei sotineet keskenänsä ja muutenkin ne oli rauhaisaa sakkia. Homma on vähän erilainen nyt. Alice Springsissä asuu paljon aboja, eikä ne oo kovin rauhaa rakastavia. Monelta eri ihmiseltä kuulin, että illalla siellä kaduilla ei saa kulkea yksin, koska se on ihan oikeesti vaarallista. Yks tyttö kertoi aamulla, että ihan viime viikkoina on sattunu raiskauksia, joissa uhrina on reissaavia tyttöjä, näistä ilmeisesti ollaan aika hys hys. Muutenkin nää tyypit nykyään ottaa valtiolta rahat, mutta ei tee mitään ansaitakseen niitä. Rahat menee viinaan ja tupakkaan ja senhän nyt tietää mitä siitä seuraa. Lapsille opetetaan pienestä pitäen, että koulussa ei tarvii käydä, koska rahaa tulee myöhemmin muutenkin. Että annetaan niitten valkonaamojen tehdä työt ja maksaa verot. Ei toki kaikki, en oo varma kuinka suuri osa alkuperäiskansasta käyttäytyy näin, enkä jaksa nyt alkaa guuglettelemaan.

Alice Springs itsessään on aika tylsä kaupunki, ei täällä juurikaan mitään oo. Kun tulin tänne viime viikolla kävin katsomassa Royal Flying Doctor Servicen tiloja. Mun LP:ssä kehuttiin kuinka informatiivinen ja mielenkiintoinen se on ja menin sinne ihan innoissani. Se reissu oli aika turha, koska siellä kerrottiin enemmän niistä lentokoneista ja radioista ja mua olis kiinnostanu enemmän se lääkinnällinen puoli. Oli se silti aika mielenkiintonen, siellä mm. kerrottiin, että joka minuutti ne lentskarilääkärit tai -hoitsut saa keikan. Outbackissa sairaalassa makaaminen muuten maksaa 300 dollaria tunnilta, näin ainakin meidän opas sanoi ja se sai porukan huolehtimaan veden juonnista :D Se museo tai mikä lie ei kyllä ollut mun maksaman $8 arvoinen, mutta toivottavasti ainakin osa siitä rahasta menee ton palvelun tuottamiseen. Nää lentokoneet nousee ilmaan nimittäin mm. rahalahjoitusten ansiosta.

Käytiin muuten eilen tarkastamassa Alicen yöelämä. Ei oo kovin villiä. Noin puolet meidän reissuporukasta lähti yhdessä syömään ja juomaan ja meidän mukaan lähti kolme norjalaista, jotka oli noin kuuskymppisiä. Ne oli tosi mukavia! Ja ne tarjos meille kuoharia ja olutta, mutta se olikin sen pariskunnan (se kolmas tyyppi oli tän naisen sisko) miehen kuuskymppispäivä. Kuulostaa muuten hauskalta kun laulaa Paljon onnea vaan noin viidellä eri kielellä :D Yhdentoista aikaan raahauduttiin takas hostellille ja painuttiin nukkumaan, ei vaan jaksa bilettää kun on noussut ihan liian aikaisin kolmena päivänä putkeen... Tän päivän aikana oon sanonu heipat niille, joille en sanonut heippaa jo eilen illalla, syönyt pannareita, nukkunut päikkäreitä ja lukenut kirjaa. Niin ja kirjottanu tätä hemmetin blogia. Kulutan joka postaukseen yllättävän monta tuntia, että toivottavasti joku sitten edes lukee. Ulkona on 39 astetta lämmintä ja mä voisin lillutella uima-altaassa tän näpyttelyn sijaan. Huomenna starttaa juna kohti Darwinia ja mun ensimmäistä sohvasurffauspaikkaani. Oon ihan superinnoissani tosta junareissusta! Selkä ei tosin tykkää jatkuvasta istumisesta ja vielä enemmän innoissani oonkin Bangkokista ja hierontapöydästä. Meinasin, että istun omissa ajatuksissani koko 24 tuntia matkalla läpi Ei Minkään, mutta yks hollantilaispoika tuleekin mun kanssa samalla junalla niin ei taida kirjan lukemisesta tulla mitään kun on juttukaveri tiedossa.

Vihdoin sain napattua kuvan dingosta!

Pitkä suora.

Villi kameli! Siellä on kuulemma villihevosiakin, mutta mä en nähnyt yhtään. Mutta mikä mulle tulee mieleen, on kun Tiitu hoilas meidän taannoisella road tripillä Vieläkö oooon villiheeevosiaaa. Meinaan joka kerta kuolla nauruun kun mulle tulee se mieleen ja se on aika usein. Ja sanokaa mua hulluks, jos toi ei oikeesti tapahtunut vaan oon vaan keksinyt sen oman pääni sisässä :D

Noora